Töhrityt Patsaat

Poika tuli isoon kaupunkiin, hän ison kaupungin poika. Hän oli siellä jonkin aikaa ihan rauhassa, ei kummoisia ongelmia, ihan arkipäiväisiä ongelmia, ja myös arjen kivoja juttuja, mutta ei mitään kummoista etenemistä tai edes alamäkiä. Päivä kerrallaan. Eräänä päivänä hän näki patsaan töhrityn, se oli hänelle iso isku, hän näki myös töhrittyjä seiniä, töhrittyjä julkisivuja. Oli myös elokuvissa, sarja kuvissa, TV-ohjelmissa, joita hän katsoi. Se suututti häntä, hän piti itseään syvällisenä ajattelijana, hän käveli pitkiä tummia retkiä syksyisessä kaupungissa kujilla, ja puistossa miettien, kaupungin töhryjä likaisia patsaita ja seiniä. Hän kuvitteli kuinka töhrijät illalla maalaa seiniä, se suututti häntä, hän oli niin vihainen puristi hampaita, yhteen. –Ne pilaa kaiken, hän ajatteli. Hän mietti pitkän matkan, hän mietti monia viikkoja: –Tappaa! Tuhota! Rankaista! Pahasti, töhertelijät! Poliisi puuttua!­– Suututti niin, hän kuvitteli hirvittäviä rankaistuksia töhrijöille. Hän ajattelija, hän halusi kertoa ajatuksistaan ihmisille jakaa mielipiteensä vaikuttaa. Mutta, ”voi!”, hänellä ei ystäviä, koulu oli tavallaan vankila, lapset oli opetettu pitämään toiset lapset alhaalla, pikkuiset alistus systeemin työkalut, kun kritisoi muut lapset hyökkäsi, kimppuun kuin jotkut lihaa syövät sydämmettömät lauma eläimet tai sudet, rotat; –puhua pahaa, media opetti, julkinen media ja koulu ja muut, ison kaupungin maaseudun lapsille tämän kannibalistisen käyttäytymisen suhtautua toisiin lapsiin, jotka olivat eri mieltä heidän kanssaan. Tämä poika, hän oli erilainen nuori hän ajatteli omilla aivoillaan, ei suostunut alistukseen, propakandaan, siksi yksin, yksinäinen kulkija, muut lapset eivät tykänneet lapsesta joka ei ajatellut niin kuin julkinen propakanda tv, radio jne… tahtoi heidän ajattelevan. Poika ei voinut kertoa kellekkään, huonot yhteydet vanhempiin, sukulaisiin, kaukaisia ja muutenkin ne(status quo_{_latin}) hän halusi muuttaa maailmaa tavoittaa monta syvällisillä ajatuksillaan, –”Töhrijät pitäisi hirttää, vihaan niitä! Poliisi, armeija. Piestä!!” Hän mietti syvään, miten vaikuttaa, märkä likainen ilmaislehti kadulla lojumassa, hän keksii. Kirjoittaa lehteen! Hän kirjoittaa lehteen sydämmestään: ”Vittu, töhriä suhumaalia, patsaissa, seinillä, sillan kannakkeissa vihaan! Kuolkaa!” Mutta, pojalla ei krediittiä, hän köyhä, ei tuntenut oikeita ihmisiä, lihava mahaisia rikkaita, hän ei ollut iso maatilan omistaja, ison Kaupungin viereisiltä maatiloilta, eikä tuntenut hyvin ketään näistä, eikä ollut hän laki mies tai muuten rikasta sukua. Lehti sanoi: ”Me, emme halua sinun mielipiteitä, ei sanan vapautta tässä, sinulle,” –poika pettyi. Hän oli heille ainakin täysi tyhjän toimittaja, ja tarpeeton, vaikkei hän sitä ehkä omasta mielestä ollut eikä objektiivisestikaan katsoen, mutta kuitenkaan ei Ison kaupungin printti-media tahtonut hänelle sananvapautta suoda. Sitten poika meni tietokoneelle, hän kirjoittaa internettiin, pian poika ymmärtää netti ei ole, maaginen pilvi, vaan toisen ihmisen iso tietokone, jolla iso laina, joka pitää saada maksettua, ison tietokonehallin omistaja myy vehkeitä skeitti pojille, poika(meidän sankari), ei ole skeittaaja poika, hän ei tiedä mikä on halfpipe, hänet potkitaan ulos internetistä, ja hänen kirjoitukset poistetaan. Hän ei ollut internetin kohde ryhmää, hän loisti siellä niin kuin tulikuuma neula, heinä suovassa. Poika on totaalisen yksin, nyt, kukaan ei välitä, hänen mielipiteistä ei edes halua käsitellä niitä tai antaa niitä näkyä jollekulle muulle henkilölle joka haluasi ehkä viihdyttää niillä itseään; menee päivä, menee kaksi, vuosi kuluu, piaan hän tajuaa, että hänen kirjoitukset ajatukset ovat sitä todellista konkretiaa, seinää, patsaita siis betonia; ison kaupungin virallista betonia. Tavallaan, ja se todellinen taide mitä Isokaupunki oli tehnyt betonistaan, ja puusta, ja nauloista myös ne seinät ja sillan kannakkeet ja patsaat. Olivat niitä töhryjä ne olivat suhutusmaalia. Poika ei tee mitään. Hän luovuttaa, mutta miettii Suhumaalitöhryt ovat totta, ja Isonkaupungin betonia, kun taas Isonkaupungin tuottamat rakennelmat on valetta ja tuhrua ja suhutusmaalia. Asiat ovat nurinkurin. Sitten samoihin aikoihin Toinen poika nimeltään Dilan,( tai miehiähän he ovat jo) sitten myös, hän ei pidä, kun jotkut jengit töhrii Isonkaupungin puistojen ja katujen taideteoksia ja arkkitehtuuria, sitten hän myös miettii väkivaltaa niille jengiläisille, –ne pitää naulata seinään, –ne pitää niin, että maahan terävä keihäs ja siitä painaa selkä kourulla siihen alaspäin, niin että sen terä tulee ruumiin läpi, ja sytyttää palamaan, polttaa karrelle, sitten hän saa lisää kidutus ideoita peleistä joita hän on pelannut. Sitten hänkin yrittää, ajatuksiaan tuoda julki erilaisiin medioihin, sitten hänenkin sananvapaus estetään, sitten hänpä ei luovutakkaan, kun hän ensin miettii, kuukausia,.. mitä tehdä… sitten hän päättää alkaa suhumaalaamaan seiniin ajatuksiaan. Hän siis päättää. Alkaa maalaajaksi siis tuhrijaksi, kun tajuaa siis, että se on hänen ainut mahdollisuus sanan vapauteen. Hänestä tulee se mitä hän on vihannut. Hän valitsee mustat vaateet, jolla hän pääsee nopeasti haihtumaan yön pimeyteen, hän ei löydä täysin mustia verkahousuja, mutta hän ostaa sitten mustaa maalia ja mustaa sillä värilliset kohdat muuten mustista verkahousuista, sitten hän ostaa myös mustan hupparin ja mustan t-paidan, käsittelee myös ne ja hän vielä laittaa mustan huivin päälle, hän harjoittelee; juoksemista pitkän matkan juoksemista, ja myös nopeita spurteja jolla pääsee äkkiä pakoon, hän harjoittelee myös, Parkouria, että pääsee hyvin pakoon. Sitten hän on valmis, hän valitsee pimeän kuuttoman yön ja menee suhumaalailemaan kaupunkia, sitten hän kirjoittaa punaisella ”Fuk Ouy” Vielä samoihin aikoihin, siinä samassa kaupunkinssa, kaveri nimeltä Milan, hänelläkin kuohusi mielessä Isonkaupungin töhryt, mutta hän kunnianhimoinnen, hän etsi töitä, ja sai työn myynnissä, möi vitamiineja puhelimella ihmisille, hän söi vitamiineja itse myös, ne sai hänen aivot, toiselle tasolle, hän ei myynyt perjaatteitaan, hän ei muuttunut itsekin töhriäksi, hän, päätti tehdä itse asialle jotain. Vaikka maailma oli häntä vastaan. Hän kävi salilla ja kasvatti lihasta. Hän teki printi juoksuja, hän osti mustasta pörssistä, patukan the astalon, ja pippurisumutteen ja harjoitteli niillä vapaa aikana. Hän pisti polvi suojukset, hän kokosi erilaisista peleistä, urheilulajeista erinlaisia suojuksia itseensä, haarniskaksi, rinta panssari jne. Hän pukeutui, päälisin puolin, kuin lapsuutensa super-sankari, josta luki silloin paljon sarjakuvia, maalasi niin vaateensa ja suojansa, jotka tulivat niiden päälle, mutta puvuston ulkonäössä oli myös jotain omaa, mitä ei ollut sarjakuvissa, hän hankki pyöräkypärän ja porasi siihen ison ledivalon joka; pyöri niin kuin majakanvalo vaihtaen väriä siniseksi ja punaiseksi. Hänellä oli myös hieno kiiltävän punaisena hohtava viitta. Ja sen alla sähköpotkulauta viritetty niin, että sillä pääsee jotain tuhatta, ja sataa. Hän meni sitten yötä vahtimaan, hänellä oli pieni maastoon piilottava peite –harmaa. Jolla hän muuttui käytännössä näkymättömäksi Isonkaupungin asfaltti viidakossa, varsinkin pimeällä ja hämärällä. Peitteen alta hän kiikaroi Isoakaupungia, ja kävi kierrostaan töhriöiden vakio paikoissa. Dilan alkaa maalaamaan, suhumaalilla sillan kaiteeseen: Fuc.. mutta, kun hän pääsee vain siihen ”Fuc-” Niin Milan heittää yhtäkkiä peiton pois päältään. Hän olikin siinä ihan lähellä väijymässä –koko ajan. Ja hänellä ulisee jokin sireeni, ja vaikka Milan lyhempi kuin Dilan. Milan niin määräävän näköinen, ja sireeni hänen päässään uhkaava, ja miten hän taputtaa pamppuaan kävellessään kohti. Dilan säikähtää ja lähtee juoksemaan, ei koska pelkää, vaan suunnitellusti harjoittelemillaan, taidoilla ja hyvällä kunnollaan. Mutta Milan ottaa esiin sähköpotkulautansa, jonka oli tienannut puhelinmyynnillä, ja alkaa äkkiä saavuttamaan häntä, ja mustista vaateista ei ole apua koska Dilanin pieni mutta tehokas ledimajakka hänen päässään, valaisee –super– ja vaikka Dilan yrittää mennä vaikeista, paikoista sillain pomppimalla –Parkouria ja muuta, se ei auta, sillä Milan sillai äkkiä ajaa ja kiertää aina esteet ja tulee eteen aina, ja sitten Milan saavuttaa Dilanin ja Milan lyö Dilania. Muk*! Muk*! Milan lyö uudestaan, uudestaan Dilan ottaa kääntöveitsen esiin, se yllätys, ikävä yllätys, mutta Milan lyö niin vahvasti, puukkoa pitävään käteen, että puukko tipahtaa, ja kalahtaa, Isonkaupungin asfaltille, Dilan kaatuu pian iskuista, ja pitelee päätään, Milan iskeilee kovasti ja tuntee joka iskussa oikeuden tapahtuvan, aina vain paremmin. Se antaa hänelle sanoin kuvaamatonta tyydytystä. Iskujen sataessa Dilan vihdoin tajuaa juuri parahtaessaan viimeiset kuolin korahduksensa, että oli väärässä,… hetkinen… aika kuluu… mutta Dilan ei sitten kuolekaan vaan, sitten poliisi tulee, yhteiskunnan(jota Isonkaupunki symboloi)  järjestäytynyt väkivalta, ehkä todellisen töhryn siis sen betonisen töhryn vartijat –pahuus, he pidättävät Milanin ja Dilanillakin tulee jotain siinä, hän on ainakin kovasti kärsinyt, uhri ja loukkaantunut ja ambulanssi vie hänet pian, –joku soitti Isonkaupungin katujen valvovista, ikkunoista, hätänumeroon, kun se katselija, hän, katseli ulos ja näki siellä katutappelun, tai sitten kuuli kantautuvat äänet Dilanin kauheista avun huuteluista ja voivotteluista, kun oli hakattavana. Tuntematon Isonkaupunkin korva alati valvoo. Nyt, myöhemmin, meidän sankari, siis poika tai mies joka muutti suureen kaupunkiin, hän lukee aamun lehdestä Milanin ja Dilanin tapauksesta. Hän miettii: ”Niin kovasti tämä kaupunki haluaa puhua, sanan vapauden, mutta sitä ei ole annettu tavallisille ihmisille mihinkään.” Kovasti pohtii, niin suuri tahto, parantaa. Sitten hän saa idean. Iso valkoinen tussitaulu, laittaa niitä monta; kiinnittää yhteen puukehykseen, sen vie yhteen paikkaan, ison kaupungin erääseen unohdettuun koloon, missä se ei tiellä, siellä on ruohoa, rikka kasvustoa, pajua ja sora tie, metalli aita, mutta Isonkaupunkin harmaat kerrostalot näkyvät siihen, unohdettuun joutomaahan joka paikasta, ympärillä. Sitten hän tuo sinne myös, kyniä, joilla saa kirjoittaa, —tusseja, erinvärisiä tusseja. Kerätyt tussitauluteline on niin korkea ja iso että, ylös pitää kirjoittaa sellaisella, kuin millä ikkunanpesijät nousee. Ensin ihmiset, jenkiläiset, kaikenlainen pohjaan poljettu väki ihmettelee uutta valkoista seinää, sitten ne alkaa kirjoittelemaan siihen. Ja joka ilta sankari mies puhdistaa taulun, niin että se on seuraavana päivänä, puhdas tyhjä taulu uudelleen täytettäväksi. Yhä suositumpi, ihmiset kirjoittaa piirtää paljon, kaikilla nyt hauskaa, nyt sanan vapaus, myös ihmisiä tulee lukemaan taulua. Penkkejä tuovat sen viereen. Kaikki hyvin. Sitten vaikuttaa, äkkiä että ihminen on pohjimmiltaan paha, kyniä varastetaan, ja piirretään maalilla ja kynillä, joita ei voi pestä, tauluja ei saa puhtaiksi, ei helposti, seuraavaa päivää varten, ja muuta ilkivaltaa ja tuho työtä tapahtuu. Tuhotyön tekijät on paha jengi; joita kutsutaan sateenkaaridalmantialaisiksi, he ovat ne jotka töhrivät kaikki patsaat ja muut ennen heitä sanottiin vain töhrijöiksi, mutta hitaasti vakiintui kutsunta sateenkaaridalmantilainen koska he tatuoivat ihoonsa erilaisia ja erivärisiä täpliä ja pilkkuja. He eivät vain tuhri rakennuksia, vaan ovat myös murtautuneet, esimerkiksi kirjastoon ja täplineet ja tuhrineet kirjoja. He inhoavat kirjoja, koska heille ”texti” on järjestystä ja sääntöjä. Heidän symbolilippu on saippuainen harja, jonka he ovat raksanneet punaisella päälle, koska he vihaavat puhtautta ja järjestystä. Heillä on vain vanhat harmaat tai tumman punaiset, tummat kaavut päällä, ennen tai aluksi he käyttivät suhumaalia, mutta, nykyään he käyttävät leimoja, koska suhumaali oli liian hidasta ja epäkäytännöllistä tuhrujen tekemiseen. Heillä on perunaleimoja, he ovat miehittäytyneet erään Isokaupunkia ympäröivän maatilan perunakellariin; se levittäytyy luolastoksi, he syövät perunaa ja tekevät niistä, perunaleimoja töhrimiseen, he ovat lahjoneet poliisin, he saavat rahaa Isokaupungin pyrökratiasta siis kaupunkinveroista, väkivalta systeemistä, erinlaisia rahankulku teitä pitkin naamioituneena muuksi kuin mitä on, eli terroria, kuten kulttuurin rahoitukseen ja muuhun sellaiseen, –nuoriso. Joka sitten kaikki tosiaankin virtaa sateenkaaridalmantialaisille. Heillä on myös, perunaleimasimien, –joita he pitävät vyöllään, metalli rullissa kuin avaimia–, lisäksi myös isompi puinen leimasinnuija. He kantavat aina mukanaan isoa maaliämpäriä, ja sitten tosiaan niitä pikku leimoja(lähinnä peruna) ja isoleima, se minkä töhrintä jäljen he sitten jättävät on yleensä, yksi iso toistuva kuva, esim. Sinisen perhosen kuvia, joka on tehty sillä nuijaleimalla, jota he käyttävät myös, lyömä aseena, ja sitten jotain pienempiä kuvia esim: keltaisia tähtiä ja kuutamoita, voi olla hymy naamoja, mitä ne nyt on kaivertaneet. Ja tällaisen töhrinnän saa jo yksi aikaan, jos useampi mukana niin sitten kuviot ja värit vielä vaihtelevammat, ja monesti heillä on myös sormivärejä mukana ja patsaista löytyy värikkäitä kämmeniä ja jalka pohjia, on sitten vielä erikoisleimoja, ei-tasaisille, pyöreille pinnoille, jossa pohja sillai painuu sisään, osittain ja ottaa niin kuin vastaan. Sitten heillä on myös jonkinlaisia tela?-leimoja, jolla saa tehtyä monimutkaisempia kuvia kuin vain yksi kerroksia, yksivärisiä ”värivarjoja” vaan hieman, niin kuin toden näköisempiä kuvia. Nämä Sateenkaaridalmantialaiset tekevät siis hallaa valkoiselle tussitaulukehikolle, mutta sitten selviääkin, että ihminen on hyvä, Sateenkaaridalmantialaiset joutuvat perääntymään, perunakellareihinsa, sillä normaali ihmiset nousevat jylisevänä harjuna heitä vastaan, ja joku lahjoittaa lisää kyniä, varastettujen tilalle ja muuta sellaista mukavaa, kuten suostuu vapaa ehtoisesti puhdistamaan taulun. Sitten iso Isokaupunkin väkivalta koneisto, eli kaupungin byrokratia ja valta, on vähän sekin vastaan taulua, koska taulut uhkaa statusquoa ja poliisi tulee hajoittamaan sen, mutta sitten piaan, taulu voittaa, ja siittä tulee iso osa Isokaupunkia, sananvapaudesta, ja taulusta tulee virallisempikin ja sen ympärille tehdään kuin puoliympyrän muotoinen penkki katsomo, ja taulu seinästä tehdään parempi ja virallinen, siinä on nyt hyvä systeemi tai systeemeitä nousta, siinä ylätauluille piirtelemään, kuten portaita, samanlainen tosiaan kuin ikkunanpesiöillä, ja ehkä jopa, sähköisiä robottipiirtäjiä niitä voi käyttää katsomosta, ja katsomossa on kioski, josta saa ostettua kiikarin, ja karkkia, ja on kiikareita ja kaukoputki. Taulun siivoamisesta, siihen tulee oikea ammattilainen puhdistamaan, se kaikki työ lähtee sankarimme harteilta, ja kun aika kehittyy niin tauluun asetettaan automaattinen robottipuhdistaja. Sankaristamme tulee tärkeä arvostettu henkilö. Ja sitten siis taulusta tulee iso nähtävyys, sananvapauden symboli ja Isokaupunki saa paljon, no aika paljon turisteja, ja se nostaa paljon kaupungin onnellisuus tasoa, kun nyt myös, sellaisilla, jotka olivat ennen alistettuja kovasti on sananvapaus, monta prosenttia, parantaa, erinlaisija arvoja, kuten vähentää korruptiota. ja kaupunkia töhritään vähän vähemmän, Sateenkaaridalmantilaiset ovat vähän vähemmän suosittuja, kun he eivät ole ainoa jotka saa kirjoittaa, ja heiltä lähtee värvättävät kaupungin kujilta. Ja se taulu-struktuuri siis on lähinnä rahoitettu lahjoituksin. Kaikki pyytävät anteeksi sankarilta, ja myöntävät tämä oli oikeassa koko ajan.