Niin kauan kuin pystys on yksikin virkamies, pankki estää pienet toimijat

Suomen maatalouden ja aluekehityksen keskittäminen selitetään usein globaaleilla trendeillä: kaupungistumisella, teknologian kehityksellä ja sodanjälkeisellä asutuksella. Nämä selitykset kuulostavat uskottavilta, mutta ne eivät kestä vertailua muihin EU‑maihin. Jos keskittäminen olisi luonnonvoima, miksi pientilat ovat säilyneet esimerkiksi Itävallassa, Ranskassa, Sloveniassa ja Portugalissa? Miksi EU sallii poikkeuksia, mutta Suomi ei käytä niitä? Tämä kertoo, että kyse ei ole väistämättömästä kehityksestä vaan poliittisesta valinnasta.

Teknologia ei myöskään pakota ketään kaupunkiin. Päinvastoin: nykyaikainen teknologia tekee hajautetusta elämästä helpompaa kuin koskaan. Lumityöt hoituvat koneilla, liikkuminen on nopeaa, suoramyynti onnistuu puhelimella ja verkkokauppa avaa markkinat kaikkialle. Jos teknologia olisi keskittämisen syy, sen pitäisi keskittää kaikkialla — mutta näin ei ole. Suomessa keskittäminen johtuu 1950–70‑lukujen modernisaatiolaeista, ei teknologiasta.

Sodanjälkeinen asutuspolitiikka ei myöskään selitä nykyistä kehitystä. Se loi pientiloja, ei tuhonnut niitä. Se ei pakottanut ketään kaupunkiin eikä rakentanut teollisia direktiivejä, jotka suosivat suuria yksiköitä. Varsinainen keskittäminen tapahtui vasta myöhemmin, kun hallinnolliset rakenteet muuttuivat ja pienimuotoinen tuotanto tehtiin käytännössä mahdottomaksi.

Myös väite “viranomaiset suojelevat luontoa myrkyiltä” kääntyy päälaelleen, kun tarkastellaan mittakaavaa. Pienviljelijä ei tarvitse torjunta‑aineita, koska pienessä mittakaavassa kitkentä, viljelykierto ja peitteet ovat halvempia ja tehokkaampia. Myrkyt ovat teollisen maatalouden seuraus, eivät maatalouden luonnonlaki. Suuret yksiköt tarvitsevat kemikaaleja, koska monokulttuuri ja satojen hehtaarien alat eivät ole hallittavissa käsin tai mekaanisesti. Nykyinen järjestelmä on rakennettu juuri näiden suurten toimijoiden ympärille.

Jos pienviljelijät pääsisivät markkinoille, isot laitokset joutuisivat kilpailemaan niitä vastaan — aivan kuten suuret raudansulatuslaitokset joutuivat aikanaan kilpailemaan pienten autotallisulattamoiden kanssa. Kun rakenteellinen suosiminen katoaa, myös myrkkyjen tarve vähenee automaattisesti. Ei siksi, että joku kieltäisi ne, vaan siksi että pienimuotoinen tuotanto ei tarvitse niitä. Kuluttajilla on lisäksi aina mahdollisuus valita sertifioituja tuotteita, jos luonto alkaa kärsiä. Markkinat reagoivat tähän nopeammin kuin keskitetty sääntely.

Seuraavaksi kerron tarkemmin tuosta metallurgian esimerkistä. Clayton Christensen käytti sitä teoriassaan, jossa hän loi käsitteen disruptiivinen innovaatio.

Christensenin disruptioteoria ei toimi Suomessa. Christensenin mukaan pienet toimijat nousevat alhaalta, koska he voivat aloittaa halvalla, ilman lupia, ilman pankkia ja ilman vakuuksia. He voivat kokeilla, epäonnistua ja yrittää uudelleen. He voivat aloittaa autotallissa, sivussa, pienessä mittakaavassa. Suuret yritykset eivät kykene vastaamaan tähän, koska niiden kustannusrakenne ja toimintalogiikka on sidottu vanhaan malliin.

Metallurgian historia tarjoaa tästä selkeän esimerkin. Yhdysvalloissa pienet induktiouuneihin perustuvat autotallisulattamot nousivat 1970‑luvulta alkaen, koska aloittamisen kynnys oli lähes olematon. Pieni uuni, romurautaa, sähköliitäntä ja muutama kokeilu — siinä kaikki. Pankkia ei tarvittu, lupia ei tarvittu, vakuuksia ei tarvittu. Pienet toimijat saattoivat aloittaa ilman, että kukaan kysyi heiltä liiketoimintasuunnitelmaa tai vaati heitä todistamaan “taloudellista kestävyyttä”. Juuri tästä syystä ne pystyivät disruptoimaan koko terästeollisuuden. Ne eivät olleet tehokkaampia siksi, että ne olisivat olleet teknisesti parempia, vaan siksi, että ne olivat vapaita aloittamaan.

Suomessa tämä lähtökohta puuttuu kokonaan. Vaikka aloittaminen olisi teknisesti halpaa, järjestelmä tekee siitä kallista. Luvat vaativat suunnitelmia, suunnitelmat vaativat rahoitusarvioita, rahoitusarviot vaativat pankin lausunnon ja pankki vaatii vakuuksia. Pankki tulee mukaan väkisin, vaikka et tarvitsisi lainaa. Viranomaiset haluavat varmuutta, ja varmuus tarkoittaa pankin hyväksyntää. Pankit taas haluavat isoja, ennustettavia asiakkaita, eivät pieniä kokeilijoita. Näin syntyy rakenteellinen kartelli, jossa pienet toimijat torpataan ennen kuin ne ehtivät edes syntyä.

Tässä kohtaa kannattaa lukea aikaisempi kirjoitukseni siitä, miten viranomaisrakenteen purkaminen poistaisi myös pankin pakollisen roolin: Suomen keskittämispolitiikka tappoi omavaraisuuden – ei EU, ei markkinat

Tämä näkyy myös palvelualoilla. Suomessa puhutaan paljon “alustataloudesta”, vaikka todellisuudessa kyse on vääristyneestä alustataloudesta, jossa alusta ei mahdollista hajautusta vaan korvaa sen. Voltin kaltaiset yritykset eivät ole kevyitä alustoja, vaan keskitettyjä logistiikkalaitoksia. Ne toimivat Suomessa siksi, että pienet vaihtoehdot on tukahdutettu. Pienet ravintolat eivät voi rakentaa omaa jakeluverkkoa, koska lupajärjestelmä, vakuutukset ja työmarkkinasääntely tekevät siitä liian raskasta. Pienet kuljetusyritykset eivät pääse markkinoille, koska pankit eivät rahoita niitä ja viranomaiset vaativat samoja rakenteita kuin isoilta toimijoilta. Voltti täyttää tyhjiön, joka syntyy, kun pienet vaihtoehdot on estetty. Se ei ole esimerkki Christensenin logiikasta, vaan esimerkki siitä, miten keskitetty toimija voi vallata markkinan, kun pienet eivät pääse edes lähtöviivalle.

Suomessa disruptio ei synny alhaalta, koska alhaalta ei voi aloittaa. Aloittaminen on hallinnollinen prosessi, ei taloudellinen. Pienet eivät kaadu markkinoilla, vaan ennen markkinoita. Niitä ei kaada kilpailu, vaan järjestelmä, joka vaatii pankin, vakuudet ja viranomaisjärjestelmän hyväksynnän kaikkeen, myös siihen, mikä teknisesti voisi alkaa autotallista.

Christensenin teoria ei siis kaadu Suomessa siksi, että pienet olisivat tehottomia tai markkina liian pieni. Se kaatuu siihen, että järjestelmä on rakennettu tavalla, joka tekee pienimuotoisen aloittamisen rakenteellisesti mahdottomaksi. Niin kauan kuin aloittaminen vaatii pankin, vakuudet ja viranomaisjärjestelmän hyväksynnän, disruptio on hallinnollinen mahdottomuus.

Lähteet ja lisälukemista

Clayton Christensen – Wikipedia Perustiedot Christensenistä ja disruptiivisen innovaation käsitteestä. https://en.wikipedia.org/wiki/Clayton_Christensen

Harvard Business Review – What Is Disruptive Innovation? Christensenin oma artikkeli, jossa hän määrittelee teorian. https://hbr.org/2015/12/what-is-disruptive-innovation

Christensen Institute – Disruptive Innovation Selkeä ja virallinen kuvaus disruptioteoriasta. https://www.christenseninstitute.org/disruptive-innovations/

James C. Scott – Seeing Like a State Klassikkoteos siitä, miten keskitetty hallinto syrjäyttää paikallisen pienimuotoisen tuotannon. https://yalebooks.yale.edu/book/9780300078152/seeing-like-a-state/