Suomen keskittämispolitiikka tappoi omavaraisuuden – ei EU, ei markkinat

 Suomi voisi olla maa, jossa tuhannet pienet omavaraiset luonnonyritykset elättävät itsensä omilla ehdoillaan. Pieniä sekatalouksia, joissa on muutama lehmä, vähän sikoja tai kanoja, oma perunapelto, ehkä poroja. Tiloja, jotka kuivaisivat horsmaa lääketeollisuudelle, keräisivät kuusenkerkkiä, jalostaisivat lihaa ja maitoa, pyörittäisivät pientä kalastusta – usein niin, että suurin osa tuotannosta pysyy paikallisessa vaihdossa. Tällaisia omavaraisia tai lähes omavaraisia talouksia voisi olla yhtä monta erilaista kuin on ihmisiä, eikä kaikkea mahdollista voi edes keksiä etukäteen.

Näin ei kuitenkaan ole. Ei siksi, että markkinat vihaisivat pienuutta, vaan siksi, että valtio on tehnyt tällaisesta elämäntavasta ja yritysmuodosta käytännössä kannattamattoman.

1. Modernisaatio ja keskittämispolitiikka – mistä tämä alkoi?

Suomen valtion modernisaatio alkoi viimeistään 1950‑luvulla. Sen fyysinen jälki näkyy ojitetuissa soissa ja metsissä, joissa metsähallinnon ja metsäpolitiikan logiikka painosti ihmisiä ojittamaan “tehokkuuden” nimissä. Ihmisiä siirtyi kaupunkeihin vielä pitkälti luontaisen muuttoliikkeen kautta.

1970‑luvulla keskittämistä alettiin tehdä tietoisesti lainsäädännöllä. Tavoitteena ei ollut vain koulujen tai terveyspalvelujen keskittäminen, vaan ennen kaikkea elinkeinorakenne: omavaraisuuden ja pientilan idea haluttiin syrjään. Lainsäädäntö rakennettiin ison teollisen toimijan logiikalle. Pienelle yrittäjälle heitettiin sama byrokratiapaketti kuin tehtaille, ja suurille toimijoille avattiin tukihanat.

Tätä vahvisti useampi kerros:

• valtion tukipolitiikka, joka suosi suuria yksiköitä

• virkamieskulttuuri, jolle “yksi laki kaikille” oli hallinnollisesti helpoin

• aikansa media ja ajattelevat kerrokset, joille pienviljely oli likaista ja vanhanaikaista, kaupunki moderni ja hieno

• teollisuus, joka halusi lisää halpaa työvoimaa kaupunkeihin

Näin syntyi hiljainen oletus: pientila ei ole tulevaisuutta, se on ongelma, joka pitää rationalisoida pois.

2. EU ei ole pääsyyllinen – Suomi on valinnut käyttää vain isojen sääntöjä

Usein väitetään, että EU:n takia pienyrittäjä ei voi toimia. Tosiasiassa:

• EU:ssa on poikkeuksia pienjalostukselle, pienkalastukselle, pienmaatilojen suoramyynnille

• monissa maissa on pienjuustoloita, pienpanimoita, pieniä viinitiloja, paikallisia markkinoita

Ongelma ei ole EU:n kirjaimessa, vaan siinä, miten Suomi käyttää EU‑oikeutta.

Suomi on jättänyt pientoimijoiden erityiskohtelun pitkälti käyttämättä ja omaksunut innolla isojen teollisuusdirektiivien tulkinnan. Käytännössä:

• pientila saa heti eteensä samat hygieniasäädökset ja raportointivaatimukset kuin teollinen laitos

• vaihtoehdlta on usein: laajenna teolliseksi – tai lopeta

Syy ei siis ole markkinoissa, vaan valtion tavassa toimeenpanna sääntelyä.

3. Virastot ja pankit – modernisaation juridinen zombi

1970‑luvun modernisaatiohurmos on poliittisena puheena hiipunut, mutta sen juridinen haamu elää virastoissa.

• Ruokavirasto valvoo sääntelyä, joka on rakennettu isoille laitoksille, ei pienille.

• ELY‑keskukset ohjaavat tukipolitiikkaa, joka palkitsee suurentamisesta ja rankaisee pienimuotoisuutta.

• AVI soveltaa valvontaa yhdenmukaisuuden logiikalla: samat vaatimukset 20 lehmälle ja 2000 lehmälle.

Samalla pankki ei ole oikeasti “markkinatoimija”, vaan jatke tälle virastologiikalle. Pankki ei arvioi tilaa omien silmiensä ja paikallisen kysynnän perusteella, vaan:

• Ruokaviraston ohjeiden, ELY‑tukikriteerien ja ministeriön linjausten kautta.

Virasto sanoo: “Tämä tila ei ole kehittämiskelpoinen.” Pankki tulkitsee: “Tämä tila ei ole lainoituskelpoinen.”

Näin modernisaation aikainen keskittämislogiikka elää pankin riskimalleissa, vaikka itse ideologia olisi jo kuollut.

4. Mitä Ihmisten vapautus -puolue tekisi?

On helppo sanoa: “Poistetaan keskittävät lait.” Käytännössä se on vaikeaa:

• lainsäädäntö on hajallaan

• yksittäisten pykälien vaikutus ei aina näy etukäteen

• jokainen yritys “vapauttaa” voi vahingossa vahvistaa vanhaa logiikkaa

Yksi vaihtoehto olisi yrittää muuttaa satoja pykäliä yksitellen. Toinen vaihtoehto on kysyä: entä jos ongelma ei ole vain lait, vaan virastorakenne itse?

Radikaali libertaarinen lähestymistapa voisi olla:

• puolue menee hallitukseen

• saa yhden salkun

• purkaa yhden viraston kerrallaan (esimerkiksi Ruokaviraston tai ELY‑keskuksen)

• huolehtii, ettei sen tehtäviä siirretä sellaisenaan uuteen muotoon

Tällöin:

• pankki menettää virastoperustaiset riskimallit

• tukipolitiikka ei enää ohjaa pankkia

• lainoitus on pakko tehdä todellisen kassavirran, paikallisen kysynnän ja tilan monialaisuuden perusteella, ei viranomaisarvion perusteella

Pankki joutuisi palaamaan siihen, mitä sen väitetään olevan: oikeaan markkinatoimintaan, jossa pientila ei ole automaattisesti “riski”, vaan yksi mahdollinen yritysmuoto muiden joukossa.